Mä oon aidosti onnellinen.
Mulla alkoi elokuussa ammatillinen kuntoutuskurssi. Ekalla viikolla tilanne tuntui aika toivottomalle, mutta jotenkin sain kasattua itseni. Nyt oon paahtanut menemään yli 2kk täysiä päiviä. Mulla ei ollut edes syyslomaa. Kerroin toukokuussa ammatinvalinnanohjaajalle, että ainut ala, joka mua kiinnostaa, on sosiaali- ja terveysala. Hän sanoi, että sehän on sama asia kuin epileptikko haluaisi rekkakuskiksi. Se ala ei sovellu ollenkaan mulle.
Silti päätin, että mun on mentävä tutustumaan hoitotyöhön. Ammatilliseen kuntoutukurssiin kuuluu työharjoittelua. Ajattelin, että voisin mennä vanhainkotiin ulkoiluttamaan mummoja ja pappoja ja lukemaan sanomalehteä. Se olisi mulle tarpeeksi helppoa. Aika on mennyt hurjaa vauhtia, koska huomenna on viimeinen päivä ja sitten 6 viikon harjoittelu on ohi. Vanhustyö on vienyt täysin mun sydämen. Oon nauttinut kuluneista viikoista ja oon alkanut löytää sen kaikkien traumaoireiden takana piileskelleen todellisen Cansadan. Oon tottunut syöttämään, opetellut nosto- ja liikuttelutekniikoita ja muutaman kerran olen ollut mukana wc-käynneillä ja avustanut pesuissa. Halu oppia ja nähdä lisää on suuri. Eräs työntekijä sanoi, että hänellä tulee ikävä mua ja vähän on ollut puhetta, että varmaan jotkut vanhukset on ihmeissään, kun kohta mua ei enää näy. Tänään oli palautekeskustelu. Sain kehuja ja kysyin suoraan, sovellunko tälle alalle. Sovellun kyllä ja niin mulle on sanonut pari muutakin hoitajaa. Oon kuullut huhuja, että huomenna on tiedossa pienimuotoiset läksiäiset.
Niin kuin jo kirjoitin, mun sydän on jäänyt vanhustyöhön. En pystyisi lopettamaan harjoittelua, jos tiedossa ei olisi seuraavaa harjoittelupaikkaa. Parin viikon päästä aloitan toisessa vanhainkodissa. Uskallan sanoa aika varmaksi, että haen opiskelemaan lähihoitajaksi lähitulevaisuudessa.
Tällaista tällä kertaa. Mahdottomasta voi todellakin tulla mahdollista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti