Ennen mun elämä pyöri sen ympärillä, kuinka vihattu mä olen. Melkein kaikki, mitä mä tein tai jätin tekemättä, oli jollain tavalla yhteydessä siihen ajatukseen. Lopulta mä tajusin, ettei kaikki välttämättä vihaakaan mua. Mä en ehkä olekaan niin viallinen kuin luulen. Enkä ehkä niin paha kuin uskon olevani.
Mä olen uskaltanut avata silmäni ja nähdä maailman kauneuden. Ehkä mä kelpaan sittenkin. Mä pärjään kyllä. Mahdoton voi olla sittenkin mahdollista.
Väsymys painaa, mutta viikon päästä alkaa onneksi joululoma. Oon ollut nyt yhteensä noin 10 viikkoa harjoittelussa vanhustyössä. Aika huimaa, koska moni ei olisi uskonut mun selviävän edes ekasta harjoittelusta. Mutta mä selvisin. Nyt tokassa harjoittelussa mä oon päässyt olemaan paljon mukana perushoidossa, ja sen myötä oon oppinut valtavasti. Mulle on sanottu, että toimin niin luontevasti, että mun on lähdettävä opiskelemaan tätä alaa. Kuulemma esimies antaa sellaiset suositukset, joiden luulisi auttavan kouluun pääsyä. Kävin ekassa harjoittelupaikassa moikkaamassa tuttuja ja kysymässä, pääsenkö sinne takaisin ensi vuoden puolella. Toivotettiin tervetulleeksi ja nyt vain pitää toivoa, että Kela tekee myöntävän päätöksen. Sitten voisin olla puoli vuotta tai pidempäänkin harjoittelussa.
Tiivistettynä: Lähtötilanteena oli se, että mua pelotti niin paljon, etten meinannut uskaltaa mennä ollenkaan harjoitteluun. Ainoa tavoite oli, että jotenkin kestän olla työpaikalla. Mutta nyt tilanne on kääntynyt toiseen laitaan. Mä tykkään olla harjoittelussa niin paljon, että ihan turhauttaa, kun en saa tehdä kaikkea, mitä haluaisin (ja osaisin?). Mutta eihän tässä kiirettä ole. Kun/jos pääsen kouluun ja lopulta oikeisiin töihin, sitten saan paiskia hommia ihan tarpeeksi.
Vielä sellainen juttu, että tarkoitus olisi ennättää käydä ensi vuoden alkupuoliskolla Keski-Euroopassa lomailemassa. Huh, pitäisi uskaltaa mennä lentokoneeseen ja osata vaihtaa konetta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti